Hiljaiseloa ja kevään heräilyä Ruusintorpalla

Residenssijakso toukokuussa 2025

Olin innoissani ja kiitollinen saadessani maaliskuussa tiedon tulevasta residenssijaksostani. Tuore yrittäjyyteni vaati monenlaista puuhaa, ja siinä sivussa yritin edistää kirjoitusprojektejani. Kuukausi Ruusintorpalla olisi ainutlaatuinen mahdollisuus, joka toisi vaihtelua ja seesteisyyttä säläntäyteiseen arkeen, antaisi kenties tilaa intensiivisemmälle kirjoittamiselle. Koska jakso osui toukokuulle, jolloin läheiseni olivat kiinni töissään, oli helppo päättää käyttää koko residenssijakso tehokkaaseen työskentelyyn.

Kesästä ei Savonrannalla ollut tietokaan, kun vapunpäivänä saavuimme Ruusintorpalle. Vuokrasin viikonlopuksi auton, jolla matkanteko ja kylälle pääsy helpottui. Puolisoni tuli kanssani pariksi vuorokaudeksi Ruusintorpalle palatakseen sitten kotiin ja töihinsä sekä palauttaakseen vuokra-auton. Torppa selvästi vasta heräili ottaakseen kesän ensimmäisen residenssiasukkaan vastaan, talven jäljet tuntuivat niin sisällä kuin ulkonakin. Hiljakseen asetuimme taloksi ja aloin ottamaan reviiriä haltuun.

Puolison lähdettyä kotiin asettauduin työn äärelle. Ensimmäisen arkiviikon aloitin käymällä reilun puolen kilometrin päässä torpasta sijaitsevassa kirjastossa. Olin varannut etukäteen niin työhön kuin vapaa-aikaankin liittyvät kirjat Savonrannan kirjastoon, koska varauduin palaamaan toukokuun lopulla julkisilla kulkuneuvoilla kotiin ja siksi kontrolloin matkatavaroiden määrää. Astuin kirjastoon ja kerroin tulleeni varauksiani hakemaan. Kysymättä korttiani tai nimeäni kirjastonhoitaja nosti ison kirjapinon eteeni ja kysyi, näyttivätkö tutuilta. Näyttiväthän ne. Kovin montaa kirjaa ei varaushyllyyn jäänyt.

Savonranta oli toukokuussa hyvin hiljainen. Moneen vuorokauteen en kohdannut yhtään ihmistä. Kauppareissuillanikin saatoin tavata ainoastaan Salen työntekijät, kylän raitilla harvoin kulki ketään. Sain siis sen, mitä tulin hakemaan, yksityisen rauhan ja hiljaisuuden. Viimeiset vuosikymmenet elämässäni ja arjessani on ollut niin paljon ihmisiä, että jo muutamassa päivässä tilanne alkoi kaikessa autuudessaan jopa hämmentää: asuin keskellä kylää, näköpiirissäni oli useita taloja, mutta silti en ollut moneen päivään puhunut sanaakaan kenellekään. Tai no, saatoin kyllä jutella itselleni.

Koska olin Ruusintorpalla autottomana, ei minulle tullut edes spontaaneja kiusauksia lähteä ajelemaan ja katselemaan lähiseutujen ympäristöä. Kokonaisuus siis toimi juuri siihen tarkoitukseen, jota varten olin residenssiin tullut: kiireettömään, mutta täydelliseen työskentelyyn keskittymiseen.

Parasta Ruusintorpalla työskentelyssä oli se, että sain aloittaa aamuni uinnilla. Alkukuusta talviuintitossut- ja hanskat olivat tarpeen, mutta niistä luovuin toukokuisten pulahtelujen aikana, vaikka kesälämpöiseksi vesi ei ehtinytkään lämmetä. Aamu-uinnin jälkeen olin hereillä, aamukahvi maistui ja työt oli helppo aloittaa. Tästä ”suoraan sängystä järveen”-mahdollisuudesta nautin aivan erityisesti, siihen kun minulla ei kotiarjessa ole mahdollisuutta.

Olen talviuinut useamman vuoden, mutta kylmään veteen meneminen on edelleen aina yhtä kamalaa. Silti sen haluaa tehdä saadakseen sen olotilan, minkä vedestä noustessaan kokee. Ja jos tarjolla on vesi aivan majapaikan tuntumassa, ei tilaisuutta voi jättää käyttämättä, olipa kyseessä kesä tai talvi!

Työni levittäytyivät heti alkuun Ingantuvan pöydälle ja saivat olla siinä kaiken muun elämän keskellä. Oli ihanaa, kun joka päivä kaikki tarvittava oli siinä valmiina, mitään ei tarvinnut kaivaa esiin eikä työpäivän jälkeen raivata pois. Loppujen lopuksi elämäni pyöri koko kuukauden enimmäkseen juuri Ingantuvassa. Toukokuun alkupäivinä olin kärsinyt pienestä flunssasta ja silloin oli ollut helppoa jäädä oleilemaan lämpimään tupaan, missä keittiö ja sauna olivat käden ulottuvilla.

Olin ajatellut, että kuun edetessä ja Ruusintorpan kosteuden vähetessä siirtyisin kenties majailemaan torpan puolelle. Kun arkeni oli asettunut toimimaan Ingantuvassa, en enää kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi vaihtaa majapaikkaa. Kävin kyllä aina välillä Ruusintorpassa aistimassa tunnelmaa, tekemässä töitä tai iltauutisten aikaan kurkkaamassa televisiosta, mitä maailmalla tapahtuu.

Erityisesti Ingantuvan ison pöydän äärellä työskennellessäni pidin siitä, että järvi oli silmien alla kaiken aikaa. Päivät olivat viileitä ja tuulisia, mutta aina kun sää salli, pidin Ingantuvan ovea auki kuullakseni järven liplatuksen ja lintujen runsasäänisen elämän. Monta kertaa hyppäsin kesken töiden pöydän ääreltä kurkkimaan, kuvaamaan ja selvittämään, millainen ja mikä lintu tällä kertaa oli äänessä. Kevättä rinnassa oli useallakin lajilla, mutta laiturilla ilakoivat rantasipit tekivät minuun erityisen vaikutuksen.

Ruusintorpan tarinoista olin lukenut Hanna Ojalan tekstin edellisen kesän lokkidraamasta. Siksi erityisesti seurailin ensimmäisestä päivästä lähtien rantakivellä oleilevaa lokkipariskuntaa ja odotin, että se asettautuisi pesimään rantaan. Yritin tarjota rauhaa, hiljaisuutta ja sopuisaa yhteiseloa ja pohdin, onko kyse samasta parista, joka menetti viime kesänä munansa minkille. Pesää ei kuitenkaan Ruusintorpan rantaan syntynyt, mutta uskon pariskunnan pesineen jossain lähellä, koska se paljon torpan rannassa oleili.

Puolivälissä kuuta palasin ”ihmisten ilmoille”. Savonranta-seura oli kutsunut minut esittäytymään paikallisille, ja Savonranta-talolle kokoontui pullakahvin äärelle kymmenisen henkeä kuulemaan työstäni. Erityisesti selkokieli herätti kiinnostusta ja mukavaa keskustelua. Käynnin päätteeksi sovimme paikalla olleen opettajan kanssa, että vierailisin seuraavalla viikolla paikallisella koululla kertomassa oppilaille selkokirjoista.

Kouluvierailulla tapasin Savonrannan koulun kaikki 25 oppilasta.  1.-6.- luokkalaiset kokoontuivat kaikki yhteen luokkaan tutustumaan selkokirjoihin.  Paikallisesta kirjastosta olin edellisellä viikolla hakenut lähes kaikki hyllystä löytyneet  lasten- ja nuorten selkokirjat. Ehdin tehdä sen juuri ennen kirjaston sulkeutumista loppukuuksi avautuakseen taas kesäkuussa kesäasukkaiden iloksi. Ihanasti niin isot kuin pienetkin koululaiset tutkivat ja lukivat selkokirjoja ja oli ilo kuulla, että osa henkilökunnastakin sai uutta tietoa aiheesta.

Toukokuun aikana Ruusintorpalla keskityin useampaan työhön kuin olin suunnitellut, mutta pystyin olemaan yhden asian äärellä kerrallaan. Viimeistelin ja avasin kotisivuni, joita olin poikani kanssa kevään ajan rakennellut. Selkotiimini kanssa viimeistelimme uuden Kahvilaan syttyy valo -selkonovellikokoelmamme. Onpa ilo, että nykyään on etäyhteydet, jotka mahdollistivat nämäkin yhteistyöt.

Sen lisäksi, että konkreettisia valmiiksi saamisia syntyi, kommentoin kirjoittajalinjan vertaisryhmän tekstipajatekstejä, kirjoitin pari apurahahakemusta sekä edistin tietokirjaprojektia, joka oli alun perin pääsyy residenssille. Vaikka tein kuukauden aikana hiukan eri asioita kuin mitä olin helmikuun hakemuksessani suunnitellut, aika oli töiden kannalta antoisa ja tehokas. Toki lisäksi saunoin, kävelin, uin, luin monta kirjaa, nukuin hyvin ja nautin aikatauluttomuudesta. Vaikka en erotellut työ- ja vapaapäiviä, soljui kuukausi luontevasti siten, ettei runsaskaan työ uuvuttanut.

Vasta toukokuun viimeisenä viikonloppuna poistuin ensimmäistä kertaa Savonrannan kylältä. AhlmanEdun kirjoittajalinjan jatko-opintojeni viimeinen viikonloppu osui juuri tuohon, enkä halunnut jättää sitä väliin. Vaikka ohjelmaa Tampereella oli vasta lauantaina, matka täytyi aloittaa jo varhain perjantaiaamuna, koska ainut julkinen kulkuneuvo kylältä oli kerran päivässä koululaisia kuljettava pikkubussi. Matkustin yläkoululaisten kanssa Kerimäelle ja sieltä syntymäkaupunkiini Savonlinnaan.

Savonlinnassa otin kiintopisteekseni ihastuttavan kirjasto Joelin, jonne jätin tavarani ja josta käsin kävin vesisateesta huolimatta kävelemässä paikoissa, joissa olen asunut alle vuoden ikäisenä, ennen kuin muutimme vanhempieni kanssa Savonlinnasta muualle. Muistoni ovat siis toisten kertomia muistoja, mutta merkittävää on ollut nähdä ja saada konkretiaa sille, mistä olen syntyisin. Iltapäivällä matka Tampereelle jatkui Lahden kautta kahdella eri bussilla.

Takaisin Savonrannalle matkustin sunnuntai-iltana. Ensin Junalla Pieksämäelle ja sieltä kiskobussilla Vihtarin asemalle. Loppumatkalle ei ollut julkisia vaihtoehtoja, ja olin sopinut paikallisen taksin kuljettamaan minut Vihtarin asemalta Ruusintorpalle.

Toisenkin reissun tein vielä viimeisellä residenssiviikollani. Heinävedellä asuva ystäväpariskunta kutsui minut kylään, ja sain heiltä helatorstain aattona kyydin kotiinsa ja seuraavana päivänä takaisin Ruusintorppaan. Tämä oli ihana mahdollisuus tavata vanhoja ystäviä, kun kerrankin samalla suunnalla Suomea satuin olemaan. Ilman kyytiä se ei kuitenkaan harmikseni olisi noilla seuduilla onnistunut. Siispä kiitos ystävät!

Savonrannan kevät ei tuntunut etenevän lainkaan! Alkukuusta satoi lunta ja rakeita,  muutenkin kuukausi oli varsin vilpoisa. Useimpina päivinä järveltä päin puhalsi tuuli, mikä lisäsi rannan viileyttä. Ensin sai pitkään odotella puihin hiirenkorvia, ja kun ne ilmestyivät, mitään ei tapahtunut niin pitkään aikaan, että epäilin jo jääväni paitsi rannan vihreydeltä. Vasta toukokuun lopulla vihreät lehdet rävähtivät rantakoivuun ja väriloisto torpan pihaan kevätesikoiden muodossa.

Olin varustautunut reissuun niin toppatakilla kuin hellemekollakin. Toppatakille, hanskoille ja pipolle olikin käyttöä ensimmäisellä residenssiviikolla. Toukokuun edetessä asusteet hiljalleen kevenivät, mutta hellemekko jäi käyttämättä. Juuri mitään en siis raahannut mukaani turhaan. Auringon ja kevään tulon ehdin kuitenkin torpalla kokea. Koska kyseessä oli toukokuu, olin varautunut kaikkiin mahdollisiin säihin, eikä mikään suunnitelmani muuttunut, vaikka kesän lämpöä ei kuulunut. Helle saapui Savonrannalle vasta silloin, kun itsekin palasin uudelleen maisemiin.

Aivan eri näköisen Savonrannan kohtasin heinäkuussa, kun puolisoni kanssa saavuimme sinne viikonloppua viettämään. Saavuimme helteisenä perjantai-iltana Savonranta-päivän valmisteluiden keskelle ja saimme avaimet asuntoon, joka meille oli viikonlopuksi varattu.

Olin lupautunut Savonranta-päivän kirjailijatapaamiseen 12.7.2025 kertomaan työstäni yhdessä heinäkuun residenssiasukkaan Emmi Ihalaisen kanssa. Lauantaina astuimme lavalle ja kerroimme kumpikin Ruusintorpan kokemuksistamme sekä omista töistämme.

Oli kiinnostavaa saada nähdä myös kesäinen ja kesäasukkaiden täyttämä Savonranta.

Lämmin kiitos sekä residenssijaksosta että Savonranta-päivästä Kansan Sivistysrahasto ja savonrantalaiset!

Katja Villanen-Juvakka