Työhuone laineiden luona

Heinäkuun viimeisellä viikolla keräsin kamppeeni ja hyppäsin junaan. Vastapäätä istuvilla matkustajilla oli varusteina shortsit ja sandaalit ja matkalaukkuna eväskori. Kulkuneuvo liikkui viiveellä ja aiheutti hermojen kiristymistä viime hetken valmistautujalle. Sen seurauksena välipysäkillä unohtui tehdä pari hankintaa. Aikataulu saatiin onneksi kurottua pitäväksi.

Kuun viimeisenä päivänä sain kyydin Lahdesta Savonrantaan. Tuntien autossa istumisen jälkeen nälkään oli etsittävä helpotusta paikallisista ruokapaikoista. Infotiskiä pitävässä rakennuksessa uteluihin vastattiin kysymyksellä: “Vegaaninen mitä se tarkoittaa?” Edellisten kävijöiden kehumasta ruokakaupasta energiavajeinen vegetaristi löysi yhden pakastepizzan. Saksalaiset turistit vaikeroivat hyllyjen välissä, ettei Suomesta saa kunnon luomumysliä.

Kävimme testaamassa uimarannan. Ruusintorpan kivet pelottivat jopa saattoseurueen vesipetoa. Kun jäin itsekseni purkamattomien laukkujen keskelle, epätoivo oli hiipiä sieluun. Täällä sitten kuukausi! Illan mittaan sorsat kerääntyivät ottamaan rennosti laiturilla. Niin rennosti, että seuraavana päivänäkin näki.

Elokuun ensimmäisenä palasin kauppaan kylläisenä ja vähemmällä kiireellä. Löysin huojennuksekseni lisää syötävää. Monesta tuoteryhmästä vegaaniset vaihtoehdot puuttuivat silti kokonaan. Useimmat kasvipohjaiset tuotteet oli valmistettu kaurasta. Nälkää en joutuisi näkemään. Aloitin hitaan muodonmuutoksen (työ?)hevoseksi.

Olin palannut reilua viikkoa aikaisemmin Rukalta. Helteillä loppukesän säiden ennustaminen sujui hankalasti. Tiedotteet lupasivat vuodenaikaan nähden tavallista lämpimämpää. Luotin siihen vähän liikaa. Pesin sitten harvoja paksumpia vaatteita tavallista tiuhemmin. Ensimmäisen viikon päätteeksi pähkäilin pattereiden toimintaa. Olin joskus viime vuosituhannella nähnyt samanlaiset, mutta silloin olin liian pieni säätelemään niitä.

En ole aikuisiällä viettänyt kovinkaan paljon aikaa mökillä. Lasta ei laitettu miettimään saunan lämmittämistä ja ruokahankintoja. Siinä suhteessa olin hieman huonosti valmistautunut. Toivuin vasta alkukesän julkkaripaineista. Ruusintorppa osoittautui siihen tarkoitukseen oivalliseksi keitaaksi.

Asustelin Ingantuvan mukavuudessa ja kävin kirjoittamassa pidempiä pätkiä Ruusintorpan puolella.
Kun auringon laskiessa hipsi läppäri sylissä takaisin keittiöön, tunsi tehneensä.

Minulla ei ole aiemmin ollut omaa työhuonetta, saati sitten laituria tai mökkipaikkaa. Iltapalan jälkeen saatoin vielä innostua ja naputella lisää Ingantuvan nurkassa. Ihan odotin, että pääsen kömpimään parvelle. Siellä ei juuri muuta mahtunut tekemään kuin nukkumaan. Yksiön asukille eri verbejä varten tarkoitetut tilat tekivät hyvää.

Nukuin paremmin kuin koko vuonna. Ensimmäisenä herättyäni näin järven läiskymässä kovaa vauhtia eteenpäin. Jonnekin aalloilla oli aina kiire, minulla ei. Jopa yöllinen sademyrsky jäljitteli idylliä.

Pihalla pyörivät naapureiden kissat, sudenkorennot lentelivät, tikka nakutti puussa. Aika kulkee täällä toiseen tapaan, tunsin.

Olisin voinut asua laiturilla. Vesi innoitti runoja, joita en olisi tullut kaupunkikopissani rustanneeksi. Pohdintoja, miten tärkeä veden virtaus on mielenterveydelle. Veden liplatus ympärillä ja luonnon hiljaisuus seurana antoivat aivoille lepoa julkaisun jännityksistä.

Aamuisin herätin itseni kastamalla jalat veteen. Testasin syksyn lähenemistä; seurasin Jaakon kylmän kiven vähittäistä vajoamista Saimaaseen. Ahvenet kerääntyivät katselemaan maailmansa keskelle yhtäkkiä ilmestyneitä jalkateriä kuin Monty Pythonin lentävän sirkuksen henkilöhahmot. Laiturilla oli hyvä tehdä aurinkotervehdyksiä, saada veri kiertämään heti valveilla.

Tampereella asun kivenheiton päässä Sorsapuistosta. Kaupunkivaakut eivät taida pitää piipittävää ruuanhakuääntä, jota kuulin Savonrannassa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Sorsat saapuivat isoina parvina ja tutkivat laiturinseudun läpikotaisin. Niitä katsellessa saattoi kulua hyvä tovi ja kameraan kertyä satoja otoksia pyllistelevistä linnuista. Niin lähelle ne tulivat, että jos osaisimme puhua räpyttämällä, olisin voinut vaihtaa sorsujen kanssa kesän kuulumisia.

Olen nuorempana viettänyt Savonlinnassa kesiä äidin sukulaisten mökillä. Melkein odotin, että joku jo ajasta ikuisuuteen siirtyneistä tupsahtaisi pensaikoista rupattelemaan. Menneen ajan tuntu vahvistui, kun olin näkevinäni ravitsemusliikkeiden pakastimissa retrojäätelöitä. Väen vähyys viehätti ja ihmetytti yhtä aikaa ja sai kotiin palatessa aikaan pienen kulttuurishokin. Savonrannalla ei juuri ole joukkoliikennettä, saati joukkoja.

Aluksi suunnittelin retkiä lähiympäristöön, selvittelin aikatauluja vähän väliä. Päädyin lopulta valitsemaan immersion. Rannassa oli tunnelmaa riittämiin. Ikänsä rautatien läheisyydessä asuneesta ajokortittomasta ja autottomasta tuntui erikoiselta olla vailla muuta kulkuneuvoa kuin vajan pyörä. Pääsi silläkin, ainakin lähelle.

Saapumispäivänä ravintolassa soi Bara bada bastu. Käsistään ei-kovin-kätevältä residenssivieraalta saunomineni ei lauluenteestä huolimatta sujunut kuin tanssi. Kun aikaisemmin olin tottunut vain napsaisemaan kiukaan päälle, Ruusintorpalla sauna vaati oman rituaalinsa. Sinänsä viehättävän.

Katsoin YouTubesta kiehistentekemisvideoita ja rapsuttelin halkoihin lovia keittiöveitsellä. Ensimmäisillä yrityksillä kiuas ahmaisi sanomalehtipaperit kuin ahne lohikäärme ja kylmeni samantien. Naapurimökeistä leijaileva savu kutitteli hermoja. Loppujen lopuksi kiehisiä ei edes tarvittu, vaan piti kerätä sopiva määrä puita jotta ne mahtuvat syttymään mutta eivät jää liian kauas toisistaan. Aina ei maltti riittänyt tähän seremoniaan. Kun aloin päästä kiukaan lämpenemisen mekanismeista jyvälle, saunoin useamman kerran pidemmän kaavan mukaan. Uudet synapsit kiittävät kokemuksesta.

Tasapainoilin oman rauhan tarpeen ja avuntarpeiden välillä. Pekalta sain aina apua, kun pyysin.

Illat pimenivät aina vain aikaisemmin. Sitä ennen piti ehtiä käydä lenkillä. En tiedä, mitä alueella tavatut ahmat ja ilvekset olisivat tuumineet otsalampusta enkä välittänyt ottaa selvää.

Seutu olisi tarjonnut oivat puitteet veneilyyn ja suppailuun vähän rohkeammalle ja kokeneemmalle. Toisaalta minulle riitti torpalla kirjoittaminen vallan hyvin. Ja luonnossa juoksentelu.

Tutustuin tienooseen tapani mukaan juoksemalla. Alkuun painelin monet lenkit pikkuisella urheilukentällä. Kilometrien kerryttäminen vaati aika monta kierrosta, mutta monen päivän olotilaan se sopi tekstipyörittelyn välipalaksi. Koen, että sekä pitkän matkan juoksu että kirjoittaminen vaativat kykyä sietää monotoniaa. Toisin sanoen taitoa nähdä näennäisen yksitoikkoisessa vivahteita ja kiinnostavia mahdollisuuksia. Pari kertaa pensaista lehahti askelteni säikyttämä jänis. Toisinaan taas katsomossa istuskeli kesäloman loppumista käsittelevä nuoriso, joka jätti jälkeensä tyhjiä jääteetetroja ennen kapuamista vanhan, pujoa pukkaavan huoltoaseman katolle.

Puolisentoista viikkoa viivyttyäni hoksasin kirjaston takana sijaitsevan metsäisen frisbeegolf -radan. Sen uumenissa piili latuviittoja. Lähdin seurailemaan niitä. Pari kilometriä märissä heinissä loikittuani oli pakko hyväksyä, ettei reitti ole kesäkunnossa. Varsinainen rata taas on melko pieni. Sen luota lähtee pitkä soratie, jota taitoin, kun en jaksanut joka mutkassa miettiä, minne seuraavaksi. Pidensin matkaa vähitellen, uhmasin hyttysiä ja hämärää. Paluumatkalla napsin pusikosta pari mustikkaa kämmenelle.

Kuun puolessavälissä kävin tekemässä kirjalöytöjä kahdesti viikossa avautuvan kirpputorin perällä. Myyjä ilahtui löydöksistäni niin että antoi ennestäänkin edullisista teoksista alennusta. “Joku vielä lukee kirjoja!” Siinä olisi ollut paikka sanoa, että myös kirjoitan niitä (ja olen täällä siinä tarkoituksessa), mutta olo oli liian ujo. Kun seuraavan kerran vilkaisin puhelinta, siellä mainostettiin, että esikoisteoksestani on ilmestynyt Helsingin Sanomissa myönteinen arvio. Onnittelut kilahtelivat näytölle hiljaisessa mökissä. Jätin laitteen pitämään sadetta ja lähdin lenkille. Noin neljän kilometrin päässä keskellä Myllykoskentietä komeili musta kyy. Vaikka käärmeet ovat keskeinen metafora kokoelmassani, en uskaltanut jäädä tekemään lähempää tuttavuutta. Seuraavana päivänä kyytä ei näkynyt.

Alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa Savonrannassa seuraavaa runokokoelmaa. Sain siihen ajatuksia vain vaivoin. Olin haalinut liikaa sälää tehtävälistalle. Kirjoitin arvosteluita ja viimeistelin runokokoelmaani pohjautuvan monologin käsikirjoituksen. Luin toisen kirjoittajan romaaniluonnoksen ja raapustin siihen kommentteja. Laadin pari hakemusta. Osallistuin sparrausryhmään. Etäpalavereita oli useita viikossa. Vaikkei residenssijakso huvennut pelkkään huilailuun ja virkistymiseen, päätin jatkossa valmistautua työskentelyyn paremmin. Opetella tietoisemmin, miten julkaisseen kirjailijan kannattaa tekemisiään jaksottaa.

Loppukuusta tutustuin Savonranta-talon kirjailijahuoneessa Tauno Yliruusin tuotantoon. Viihtyisässä tilassa olisi viettänyt pidemmänkin aikaa kirjahyllyn antimiin perehtyen. Lahjoitin joukkoon myös oman teokseni.

Elokuun lopulla Ruusintorpalla vietettiin perinteisiä Taunon-päivän avoimia ovia. Kerroin tilaisuudessa pienelle joukolle tuotannostani. Samalla kun oli hienoa olla osa perinnettä ja mukava saada kuulijoita, tuntui hassulta saada kourallinen vieraita tilaan, joka oli neljän viikon ajan toiminut tekstipesänäni. Alkusoittoa lähtöön.

Yksi utelias sielu saapui residenssiin jo edellisenä viikonloppuna nuuhkimaan nurkkia. Jos Ossi-kissa luet tätä, sellaiset terveiset että pysy turvassa! Ettei kotiväki huolestu.

Aika residenssissä meni kuin maantiekiitäjä. Piip piip vain, ja kuun alku vaihtui vaivihkaa
puoliväliksi ja puoliväli lopuksi.

Ennen lähtöäni ehdin tutustua Vuokalan myllymuseon taritsemaan paikallishistoriaan. Ihastella paikallista lasitaidetta. Katsella Myllykoskea ja sen varrelle pystytettyjä kupolitelttoja. Harmi, että käsityöliike sulki ovensa ennen kuin ehdin paikalle uudestaan.

Kirkossa unohdin käydä, varmaan siksi, että se oli liian lähellä. Hautausmaata sen sijaan kävin kiertelemässä useampaan otteeseen. Kirjastossakin pyörähdin kertaalleen ennen kuin laitos jäi kesälomalle.

Kuun viimeisenä päivänä hyvästelin haikein mielin tontin jokaisen sopen erikseen. Kiitin hyvästä seurasta. Harmittelin, ettei halkovajan tuoksusta voi ottaa valokuvaa. Yön pimeässä yökulkija oli vandalisoinut pihaistutukset irti maasta kuin kesän päättymisen merkiksi. Puolukat jäivät kypsymään pensaisiin, kun kummastelin, minne ihmeeseen olen täältä kirjoituskammiosta lähdössä.

Keittiöni ikkunasta näkyy kerralla enemmän ihmisiä kuin kohtasin koko residenssiaikana. Ensimmäisenä päivänäni Tampereella näin heti paikallisen somevaikuttajan etsimässä keskustassa kuvakulmaa. Pitkään mielessä väikkyivät tunne avaimista takataskussa, muisto eteismaton kahinasta, hyttysverhon läpseestä. Laineiden leikki.

Syyskuussa Pirkanmaalla odottivat monologin harjoituskausi ja kirjan markkinointi. Päivien juoksutuksessa kirjoitusaika ja -rauha uhkaavat jäädä lyhyeen. Kiitos KSR, Savonranta ja Ruusintorppa! Toivon, että jonain päivänä pääsen palaamaan laiturille.

Ilona Vuori