Akse Pettersson 2018

Vietin heinäkuun ja miltei koko elokuun Ruusintorpassa. Minulle on ollut aina haasteellista pitää lomaa, tai sallia itselleni yhdessä paikassa pysymistä. Nytkin olin lastannut auton takakontin täyteen kirjoja ja lähdin Savonrantaan aikeissani valmistella ne työt, jotka olivat keskeneräisiä – jotkin niistä olleet sitä jo vuosia – ja toisaalta aloittaa uusia teoksia, ja kuntoilla, ja syödä terveellisesti, ja ehkä oppia jonkin uuden kielen, taidon, ammatin ja niin edespäin – mitä nyt ihminen vapaa-ajan pelossaan suunnittelee tekevänsä. Olin valmistanut itselleni tuntikohtaisen lukujärjestyksen, jonka noudattamisen lopetin kuitenkin parin päivän päästä. Kului viikkoja. Kesän taittuessa syksyksi ja Savonrannan rauhoittuessa päivä päivältä, nousi tärkeäksi havahtuminen omaan rajallisuuteen, ajan nopeuteen ja niiden kauniiden hetkien ohimenevyyteen, jotka ohitan kieltäessäni itseltäni kesän.

Työt jäivät enenevissä määrin tekemättä. Makasin tuvan sohvalla katsoen ikkunasta puita. Paistoin lettuja ja kirjoitin sen verran kuin tuntui mahdolliselta. Museoidulla Ruusintorpan puolella huomasin kirjoituskoneessa olevan arkin, ja siinä sukunimeni näytelmän henkilöllä. Pidin sitä enteenä jostakin, vaikka en osannut sanoa mistä. Lakaisin lattiat ja lukitsin ovet. Ostin villasukat Savonrannan myllyltä ja kirjat takaisin auton takakontissa pyysin saada pitää avaimet Ruusintorppaan vielä hetken; jos palaisin myöhemmin syksyllä. Ajoin takaisin kotiin haaveillen paluusta, ymmärtäen etten tulisi niin tekemään. Soitin radiota kovaa ja lauloin mukana, onnellisena ja kiitollisena niistä muistoista ja kokemuksista, joille Ruusintorppa toimi näyttämönä.