Elokuuta Ruusintorpassa
Elokuussa 2024 dramaturgi ja käsikirjoittaja Liisa Urpelainen-Sipari ja hänen puolisonsa, suomentaja ja näytelmäkirjailija Lauri Sipari, viettivät rauhallisen työskentelyjakson Ruusintorpan residenssissä. Päivittäiset rutiinit, paikalliset kohtaamiset ja Savonrannan luonnon läheisyys loivat inspiroivan ympäristön, joka tarjosi tilaa työlle – sekä arjen pienille elämyksille.
Ensimmäinen merkintä päiväkirjassa: sorsat ovat kesyjä, ne kiipeävät melkein syliin. Emolinnulla oli seitsemän poikasta, joista osa oli jo murrosikäisen honkkeleita. Tutustuimme toisiimme laiturilla ja syvensimme ystävyyttämme sämpylän murusilla.
Aika pian yksi linnuista, poika-oletettu, ristittiin Akuksi. Hän alkoi seurata Liisaa ja ilmestyi terassille, josta hänet kuitenkin häädettiin. Aku siirtyi ison kiven päälle laiturin edustalle, jossa hän vahti tilannetta. Hän lähti pari kertaa mukaan vesijuoksulenkille, mutta vaikuttui nopeasti ikävystyneeltä. Järven keskellä kun ei ollut mitään syötäväksi kelpaavaa.
Häkellyttävän kaunis Ruusintorppa otti meidät hyvin vastaan – tilaa ja kaikkea tarvittavaa löytyi. Lauri asettui suomentamaan Faustin kakkososaa torpan vanhalle puolelle, ja Liisa viihtyi Ingantuvassa, jossa netti toimi kuitenkin silloin kun halusi. Toisaalta, nettiä ei juuri työskentelyyn tarvittu – tulevan dekkarin faktat oli jo melkein tarkistettu. Nettiuutisilta ja muilta häiriöiltä vältyttiin, mikä paransi työmoraalia!
Nukumme torpan yläkerrassa, jonka lähes pystysuorat portaat olivat melkoinen haaste kahdelle päälle seitsenkymppiselle. Onneksi siunatut seinäkahvat auttoivat.
Elämä rauhoittui, kun löysimme päivittäiset rutiinimme, ja sitähän täältä haettiinkin – työrauhaa ja keskittymistä.
Pieni pettymys oli kuiva kesä, joka kariutti sienestyshaaveet. Iltakävelyllä löytyi kuitenkin yksi tatti, joka juhlavasti kuivattiin saunan jälkilämmössä. Vartavasten hankitut sieniveitsi ja marjapoimuri jäivät tarpeettomiksi. Sen sijaan tutustuimme omenapuristamoon – niin hyvää mehua ei saa mistään! Oli vieläpä sensaatiomaisen hyvä omenavuosi, joten Helsinkiin lähti 15 litraa mehua.
Savonrannan hautausmaa oli yksi kauneimmista, joita olemme nähneet – laaja, valoisa ja hyvin hoidettu. Päivittäisillä kävelyillä pysähdyimme usein myllyn kahvilan terassille seuraamaan kosken solinaa. Jättimäiset mansikkatötteröt käsissämme totesimme, ettei täällä pihtailla!
Kylällä palvelut pelasivat. Kun automme alkoi herjata lisää öljyä, Salen ystävällinen rouva neuvoi meidät Pesosen Velin luo, ja apua saatiin heti. Kun autovanhus myöhemmin alkoi pitää kolinaa, tiesimme jo minne mennä. Ei aikaakaan, kun vika oli löydetty ja korjattu – ja miten halvalla! Suunnittelimme tuovamme Sitikan huoltoon tänne jatkossakin.
Viikinki-kahvilasta ostimme maukkaita hollantilaisia juustoja, ja jalkahoitaja Kiti laittoi paljon talsineet jalkamme kuntoon. Kuun loppupuolella aukesi vihdoin kiinni pysynyt kirppari, joka olikin suorastaan kaurismäkeläinen elämys.
Ja sitten se paras: Savonrannan ihmiset. Torpan isäntä Pekka oli meille luotettava tuki monessa asiassa, aina ymmärtäväinen ja auttavainen – kiitos, Pekka! Vuotuiseen Taunon päivän kahvitilaisuuteen meidätkin kutsuttiin Savonranta-talolle, ja pari tuntia kului siellä rattoisasti juttuja kuunnellen ja nauraen.
Kuulimme, että Savonrannalla on aiempina vuosina tehty kesäteatteriesityksiä omin voimin. Joillakin oli intoa jatkaa perinnettä, ja me, teatterin ammattilaiset, kannustimme herättämään hankkeen henkiin. Olisipa komeaa, jos kesäteatteri nousisi Tauno Yliruusin 100-vuotisjuhlavuonna 2027!
19.8. järvi alkoi kylmetä, ainakin vesijuoksijan makuun. Aamupulahdus oli kuitenkin pakko tehdä, uskollinen adjutantti Aku mukana. Hänen veljensä oli saanut nimekseen Riki, ja mamma oli tietysti Margaretha von Bahr-Sorsa.
Hyvästi sorsat ja ihana Savonranta – tulemme katsomaan kesäteatteria sitten aikanaan!