Ruusintorppa: Camilla Nissinen

Keväällä olin väsynyt. Esikoisromaanini oli julkaistu edellisenä syksynä, samaan aikaan kun parempi esikoiseni oli aloittanut päiväkotiarjen. Olin palannut perhevapailta takaisin työelämään, ja uusi käsikirjoitus poltteli jo takaraivossa. Valitettavasti kulunut vuosi oli myös vaatinut veronsa: luova puoleni oli edelleen horroksessa, vaikka aurinko oli jo kuivannut Joensuun kadut.

Saavuin perheeni kanssa Ruusintorpalle heti heinäkuun alussa, kesälomani ensimmäisenä päivänä. Kun kolautin auton oven kiinni, teki mieli vähän itkeä. Vastassa oli rauhaisa, vehreä piha ja kaksi suloista mökkiä.

Heti ensimmäisenä iltana lämmitimme saunan. Istuimme terassilla ja katselimme eteemme avautuvaa järvimaisemaa. Tuuli laulatti puiden lehtiä ja veden pinta väreili. Sorsaperhe pyrähti laiturille ihmettelemään mökin uusia asukkaita. Oli helppo olla.

Savonrannan luonto rauhoitti. Poimimme mustikoita, veneilimme, teimme rauhallisia kävelyretkiä, tutustuimme paikalliseen kylään. Oma väsymykseni hellitti, kirjoitusjumi purkautui, ja käsikirjoitukseni ensimmäiset luvut syntyivät.