Ruusintorpan kesä: lempeässä suojassa arjen draamasta

Teatteriohjaaja, dramaturgi ja näytelmäkirjailija Hanna Ojala kirjoitti blogitekstin ajastaan Ruusintorpan kirjailijaresidenssissä. Kesä Ruusintorpassa oli lahja, jossa uiminen, saunominen ja laiturilla loikoilu syrjäyttivät kaupunkielämän kiireet ja velvollisuudet.

On marraskuu ja ikävöin Ruusintorpan kesää. Teini-ikäinen tyttäreni käpertyy toisinaan viereeni ja sanoo paljon pienemmän tytön äänellä: ”Muistatko, miten me oltiin Ruusintorpassa, me nukuttiin näin, vierekkäin, me nukuttiin niin hyvin, me nukuttiin pitkään, mä haluun takasin.”

Ja minä vastaan: ”Se oli ihanaa, me vaan nukuttiin, me levättiin. Ja saunottiin”.
Ja tytär muistuttaa: ”Me käytiin saunalenkillä”.
Ja minä lisään: ”Tai poljettiin johonkin. Ja uitiin kovasti. Ja saunottiin”.
Tytär: ”Me saunottiin joka ilta! Ja käytiin Salessa! Me säästettiin, mutta silti sä teit parempaa ruokaa ku kotona!”
Minä: ”Se vaan maistu niin hyvin. Kun niin paljon uitiin ja saunottiin, oltiin ulkona.”
Tytär: ”Monta tuntia, me uitiin ja saunottiin monta tuntia.”
Minä: ”Ja sitten nukuttiin. Monta tuntia.”
Tytär: ”Me vaan saunottiin ja nukuttiin ja saunottiin ja nukuttiin ja äiti mä haluun sinne takasin.”

Tällä lailla me puhelemme toisillemme, toistellen ja suputellen hellästi, kun ajattelemme Ruusintorppaa, sillä Ruusintorppa oli meille hellä. Saunapuutkin aitassa pilkottuna, polkupyörissä ilma pumpattuna, torpan ikkunoissa pimennysverhot, että saimme nukkua pois monta tiivistä työrupeamaa, deadlineja, ensi-iltoja, apurahahakemuksia, kemian kokeita, pianokonsertteja ja tanssinäytöksiä, koe-esiintymisiä ja kilpailuja, mitä kaikkea kuuluukaan puuhakkaisiin elämiimme kaupungeissa X, Y, Z ja W — kaikkialla muualla paitsi Ruusintorpassa.

Ruusintorpan elämään ei mahtunut draamaa. Minulle, joka kirjoitan sitä työkseni ja työskentelen draaman taloissa, se oli lepoa. Me emme riidelleen tyttäreni kanssa Ruusintorpassa kertaakaan. Välillä huusin temperamenttisesti Ingantuvan ovelta sisään, että ”tule ulos, laiturille, aurinko paistaa! Koruja voit askarrella syksyllä kotonakin!” Mutta tyttäreni oli oikeassa, niin kuin usein: ei koruja voi askarrella kotona, täällä on arki ja arjessa hänelläkin arjen draama: läksyt, harrastukset ja siivousriidat äidin kanssa, aina jokin hektinen hyödyllinen poleeminen pakottava asia.

Olomme ja elomme Ruusintorpassa, korujen askartelu, laiturilla makailu, se saunomisen määrä, se ei ollut hyödyllistä kellekään, mutta se oli todellinen lahja meille. Uskon, että Ruusintorpan kesä säästi minut burnoutilta. Se ei ole vähän. Se on lahja, ehkä hyödyllinenkin, myös muille.

Draaman puuttuessa kotoa seurasin uteliaana tapahtumia pienen torppamme ulkopuolella. Seurasin, miten Matti-Pekka ja Pekka rakensivat talkooväen kanssa terassia Vuokalan Myllylle. Oli helle, joka verotti osallistujia: pysyvätkö aikataulussa? Seurasin, miten he onnistuivat ja terassi täyttyi väestä kellon lyömällä, taidenäyttely sai katsojansa ja kahvilavieraat Tetianan hunajakakkua. Seurasin, miten Erwin rakensi Viking Cafelle pientä viiniterassia yksin, ja hänkin sai valmiiksi, mutta kesä ja mökkiläiskausi oli viiniterassille liian lyhyt. Seurasin, miten Ravintola Vuokalan valtava ja turhan usein tyhjä terassi oli yllättäen pullollaan juhannuksena, soitto soi ja juomat virtasivat, kokko sytytettiin järvellä ja se roihusi.

Seuraavana päivänä metalliroskikset Salen edessä pursusivat tölkkejä. Ihmettelin sitä: ne olivat tallinnalaisia eikä niistä saanut panttia. Ehkä siksi pikkupojat ajoivat Salen edessä pikkuisilla pyörillään ja kiroilivat isoja ärräpäitä. Mutta lokit olivat juuri saaneet poikasensa ympäri Savonrannan keskustaa ja sadattelivat pojille: suu soukemmalle, ja varokaakin polkemasta tähän suuntaan tai tähän! Myllykartanon olutterassilla vaikutti olevan juhannus joka ilta, mutta se oli piilotettu näkyvistä aidalla, ja ehkä hyvä niin. Lokit ehkä pitivät vähän jöötä sielläkin.

Levossa pääsin lähelle ominta olemustani: tarkkailua, syy-seurausten etsimistä, pienten tarinoiden sepittelyä päässäni, kiinnostusta ympäristöön ja sen yhteisöön.

Lähin naapurimme Ruusintorpassa ei ollut Lindholm, vaan Lokkipariskunta. Lokkipariskunta asui aivan pihapiirissä, laiturin viereisellä kivellä. Parveke niillä oli männynoksalla pesän yläpuolella. Ne olivat osallisia kesän suurimmassa draamassa, oikeammin tragediassa. Siinä olimme mekin melkein mukana, niin lähekkäin elimme.

Aluksi haudoimme kaikki rinta rinnan. Lokkipariskunta hautoi vuorotellen muniaan pesäkivellä. Minä haudoin ajatuksiani ja ruskeaksi tekeytyvää lihaani laiturilla. Tytär hautoi Ingantuvassa koruaskartelujaan, ehkä puhelintakin.  Aluksi, kun tytär tuli ovesta, tai kun halusimme pulahtaa veteen, yritimme liikkua kovin varovaisesti ja puhua kuiskaten, mutta silti lokkiemo aina häiriintyi ja lennähti pois. Rinnakkain toimiminen tuntui meistäkin hermostuttavalta. Oli hiukan epäselvää, kumman reviiriä laituri oli.  Päätimme sitten vähentää varovaisuutta ja puhua ja askeltaa laiturilla normaaliin tapaan.

Yllättäen se rentoutti myös Lokkipariskunnan, ja muutaman päivän kuluttua uimme ja juttelimme, kävimme sisällä ja vaihdoimme hautomisvuoroja toinen toisistamme häiriintymättä. Hautovaa lokkia tuntui jopa rauhoittavan tasainen puheemme. Huomasin, että kun vaikenimme, lokki usein avasi silmänsä ja tarkasti ympäristönsä. Jotakin kaunista tässä oli. Aina ensimmäisenä, kun heräsimme Ruusintorpassa, tarkastimme ikkunasta, onko lokki paikalla, ja siellähän jompikumpi emo istui kuin hattu tatinvarressa. Aloimme jo odottaa poikasten syntymää, jännittääkin: näkisimmekö syntymän? Näinköhän lokit antaisivat meidän uida, kun poikaset olisivat suojeltavina?

Kesäkuun kolmantena sunnuntaina lähdimme mäen päälle kirkkoon katsomaan arkkitehtuuria ja kuulemaan savolaista saarnaa. Saarnan aihe oli erikoinen: varhainen kannibalismi kaukomailla. Sitä vastaan asetettiin ihmisruumiin kunnioitus lähetyssaarnaajien tuomana kristillisenä prinsiippinä. Jäin pohtimaan paitsi alkuasukasyhteisön toiseuttamista, myös ehtoollisella nautittavaa Kristuksen ruumista, mutta en lähtenyt papin kanssa asiaa tarkemmin puimaan.

Palasimme kotiin. Pihaltamme kuului kauheaa kiljuntaa. Saarnan verinen aihepiiri yhä mielissämme pelästyimme ja ryntäsimme sisään turvaan. Kiljunta kuului rannasta ja menimme ikkunaan. Koko laituri oli täynnä lokkeja. Ne rääkyivät ja lensivät toinen toistensa päällä lokinpesän ympärillä. Mitä ihmettä tapahtuu? Olenko niin urbanisoitunut hölmö, että en tunne lintujen rituaaleja, mietin, liittyykö tällainen jotenkin poikasten syntymään? Ei liittynyt. Kun lopulta näimme pesän lokkiparvin läpi, siellä kiemurteli jotakin mustaa ja karvaista. ”Mikä se on? Karvainen käärme?” tyttäreni kysyi kauhuissaan. Ei se ollut käärme. Se oli nautinnosta kiemurteleva soukka minkki, joka söi munat suuhunsa ja luikerteli niellessään lokkien kauhunkiljahduksista piittaamatta.

Kun menin ulos, minkki liukui veteen kuin suuri musta karvamato, liero. Pesään jäi yksi muna. Lokit parveilivat pesän ympärillä pitkään, huusivat kiihkeästi, puivat tapahtunutta. Lopulta parvi kaikkosi. Vain emot jäivät jäljelle. Ne asettuivat parvekkeelleen petäjänoksalle ja tuijottivat munaansa. Iltaan saakka ne siinä istuivat, pohtivat ja surivat, mutta kumpikaan ei enää laskeutunut munaa tarkastamaan, nuuhkimaan tai hautomaan. Auringon laskiessa Lokkipariskunta lensi pois. Emme enää nähneet naapuriamme Lokkipariskuntaa eikä hylätty muna kelvannut koko kesänä kellekään.

Sen verran järkyttyneitä olimme tapahtuneesta mekin, että soitimme toiselle naapurillemme, Pekalle, ja purimme asiaa. Oli syyllinen olo. Jos vain emme olisi lähteneet kirkkoon kannibalismista kuulemaan, niin Lokkipariskunta olisi saanut pitää huolella hautomansa munat, pian syntyvän poikueensa. Pekka vakuutteli, että emme olisi voineet estää tapahtunutta. Luontoa ei voi hallita. Minkki on vieraslaji, Pekka totesi, ei kuulu Suomen luontoon, eikä sillä ole täällä luonnollisia vihollisia. Sen lisäksi se tappaa myös yli tarpeensa. Vähän kuin ihminen.

Saunaa lämmittäessäni mietiskelin lähetyssaarnaajia ja vieraslajeja. Ihminen tuo mukanaan kaikenlaista: aatteita, tapoja ja jopa muita elollisia. Ympäristö muuttuu ja usein ihmettelemme seurauksia. Mietin minkin tarinaa: kuinka se on tuotu tarhoihin vastoin tahtoaan ja kuinka sitä nyt luontoon karanneena vihataan. Ympäristö vailla vihollisia saa sen näyttämään röyhkeältä. Lokkejakin vihataan vastaavan röyhkeyden takia monessa paikassa, esimerkiksi Helsingin Kauppatorilla, missä käydään todellista reviirisotaa. Siellä lokki ja ihminen ovat yhtä röyhkeitä. Ihmisellähän on luontaisia vihollisia varsin vähän. Pahin lienee toinen ihminen. Ennen löylyyn menoa luin Wikipediasta, että osa varhaisista ristiretkeläisistäkin harjoitti kannibalismia.

Lauteilla kehittelin tästä kaikesta mehevää anekdoottia. Ei onnistunut. Ei luonto, jonka osa olemme, taivu anekdootiksi, mutta väkeviä tunteita se herättää. Luonto myös herkistää, hyvin samaan tapaan kuin taide. Savonrannan kirkossa minua puhuttelikin eniten alttaritaulu.  Se oli paikallisen nuoren miehen vuonna 1903 maalaama ja siinä oli nuoren taiteilijan tuskaa ja vimmaa. Niko Makkosen tarina ja hänen mahdolliset muut teoksensa olisivat minua kiinnostaneet, mutta hänestä tiedettiin kylällä varsin vähän. Jäin miettimään, että on surullista, kun yli sata vuotta myöhemmin joku kiinnostuu syrjäisestä taiteilijasta, mutta tietoa ei olekaan saatavilla. Taiteella on voima herättää kiinnostus ja kommunikoida, kuroa umpeen erillisyyttä vuosisatojenkin jälkeen.

Niko Makkosen tarina ei ollut säilynyt, mutta moni asia Savonrannassa oli. Kulttuurihistorian ylläpito on sivistyksen ylläpitoa. Minua historiasta ammentavana taiteilijana inspiroi tukinuittotapahtuma Säimenen myllymuseolla. Ulkomuseon vanhat asumukset, sepänpaja ja karkea savusauna herättivät mielikuvituksen. Kuka täällä asui, miten, eli, oli, puhui, ajatteli? Millaisiin tilanteisiin elämässään joutui? Tarinat alkavat tekeytyä mielessä, virittävät kontaktia toisiin, ja muistan elävästi pariskunnan, jonka kanssa hetken pohdiskelimme muinaisen sepän taontatapaa.

Paitsi että luonto herkistää kuten taide, se myös herkistää taiteelle. Piippuhallille oli pystytetty nuorten taiteilijoiden näyttely. Tuntui arvokkaalta, että Savonlinna oli tuonut nykytaiteen tänne. Samalla Piippuhalli olisi ansainnut rinnalleen kesäkahvilan ja julkisen liikenteen, kuten koko kesäinen Savonranta. Piippuhalli oli arkkitehtonisesti kaunis, ja Essi Pitkäsen puuveistoksista löysin yllättäen itseni: vähän raihnaisen, mutta kesään elpyvän naisen, joka kahlaa kohti virtaavaa vettä.

Kesäkuu Ruusintorpassa oli virtaavaa vettä. Savonranta piti minusta ja tyttärestäni hyvää huolta. Kiitollinen ja kohdattu olo jäi illasta Savonranta-talolla, jossa juteltiin näytelmien kirjoittamisen ja ohjaamisen välisistä eroista. Taisin tykästyä omaan ääneeni kaiken hiljaiselon keskellä, kun tapaaminen kesti kolmatta tuntia. Luettiin siinä sentään yhdessä ääneen näytelmäkatkelmia, keskusteltiin ja haaveiltiin kesäteatteritoiminnan elvyttämisestä Savonrannalla. Sitä odotellessa!

Lue lisää Ruusintorpan tarinoita Ruusintorpan tarinat -sivulta sekä tutustu Tauno YliRuusin rahastoon.