Alun perin oli tarkoitus, että viipyisin Ruusintorpalla koko kesäkuun. Sitten sain kuulla, että Romaniasta adoptoimani koiraneiti Penny tulisikin Suomeen aiottua aikaisemmin. Onneksi Kansan Sivistysrahastolla oltiin ymmärtäväisiä ja sen sijaan, että olisin joutunut luopumaan koko residenssikaudestani, sovittiin, että vietän Ruusintorpalla kesäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa ja joku toinen onnenmyyrä pääsisi sinne loppukuuksi.
Saavuin ensimmäiselle residenssiviikolle ystäväni Lahjan kanssa. Sää oli sateinen ja viileä, mutta mökeissä oli sisällä viihtyisän lämmintä. Lahja lueskeli Kaavin ympäristön historiaa ja tutustui Tauno Yliruusin tuotantoon, jota mökkien hyllyiltä löytyikin kattava valikoima. Minä luin syksyllä julkaistavan romaanini oikovedosta ja tein viimeisiä muokkauksia stressipeikon takoessa olkapäitäni.
Vaikka kummatkin mökit, niin Ingantupa kuin Ruusintorppakin, sijaitsevat aivan Koskilammen rannalla, uinti ei houkutellut kylmyyden vuoksi. Teimme kävelyretkiä lähiympäristöön ja nautimme seudun rauhasta. Kaunis 1800-luvulla rakennettu puukirkko tuli tutuksi ja ensimmäisellä käyntikerralla kävi tuuri, kun eksyimme kirkkopihalle samaan aikaan kirkko-oppaan kanssa. Ympäristö oli mitä viehättävin, mutta vastaantulijat pystyi laskemaan yhden käden sormin ja usein suretti, kun näki kauniita asumattomia omakotitaloja tai kahvila-leipomon kyltin autioituneen rakennuksen kyljessä.
Toisella viikolla koitti mökkeilyseuran vaihtopäivät. Lahja palasi kotiin ja ystäväni Tarja tuli hänen tilalleen tuoden auringon ja helteen mukanaan. Oikovedos oli vihdoin matkalla painoon ja pystyin taas lukemaan muutakin kuin omaa tekstiäni, johon olin jo ehtinyt tuskastua moneen kertaan tankatessani samoja lauseita kerta toisensa perään ja etsiessäni väsyneet aivot sauhuten sopivia synonyymeja. Parhaimmat hetket vietin Ingantuvan laiturilla kylmä siideri käden ulottuvilla lueskellen Jaana Lehtiön ja Pauliina Suden dekkareita.
Koko kahden viikon ajan laiturin viereisellä minisaarella oli lokkiemo hautomispuuhissa. Kun hautominen vain jatkui päivästä päivään, piti oikein ottaa kuva pesästä ja zoomilla varmistaa, että siinä todella oli munia. Muutenkin seuramme oli lintuvoittoista. Laskimme sorsapoikueita olevan kolme ja ne kaikki vierailivat joka kerta luonamme, kun vietimme aikaa laiturilla. Yksinäinen poikamiessorsa räpelsi mahaliitoa välittömästi paikalle aina, kun kuuli askeleemme laituriponttoonilla. Sitten oli vielä pariskunta, joka saapui paikalle yleensä viimeisenä, toisin sanoen vähemmän pullanhimoisena. Pörröiset sorsanpoikaset olivat yllättävän rohkeita. Ne kapusivat laiturille ja taapersivat innokkaasti piipittäen tuoliemme jalkojen välissä. Emot katselivat vedestä vailla huolen häivää siitä, että ihminen äityisi julmaksi ja tekisi pahaa niiden pikkuisille. Toivottavasti niiden luottamus saa säilyä särkymättömänä.
Emme sentään istuneet laiturilla aurinkoa palvomassa koko viikkoa vaan kävelimme Savonrannan keskustassa tutustumassa paikallisiin yrityksiin. Satamaravintola Vuokala tarjosi upeiden näkymien ohella herkullisen juustoista pitsaa. Vuokalan myllymuseossa saimme välähdyksen 1900-luvun alun myllytoiminnasta ja ihastelimme paikallisten kädentaitajien tuotoksia.
Lähtöä edeltävänä päivänä yhteyshenkilöni Rescueyhdistys Kulkureista soitti. Pennyn verikokeet olivat kaikki olleet puhtaat, mutta lähtötarkastuksessa eläinlääkäri oli huomannut vamman sen hännänpäässä. Lääkäri oli varmuuden vuoksi ottanut röntgenkuvat koko rangasta ja lantiosta oli löytynyt vanha, jo luutunut murtuma. Nämä kerrottiin, jotta voisin harkita uudestaan, haluanko adoptoida koiran, joka suurella todennäköisyydellä tulisi jossakin vaiheessa elämäänsä tarvitsemaan säännöllisesti joko hierontaa tai fysioterapiaa.
Totesin, etten ollut valitsemassa paistia joulupöytään vaan koiraa, perheenjäsentä ja toveria, joka jakaisi elämänsä kanssani. Olin odottanut Pennyä maaliskuusta asti ja eritoten juuri Pennyä, en mitään toista koiraa. Joten vastasin, kyllä, totta kai haluan pitää adoption voimassa.
Puolessa välissä kesäkuuta palasin Savonrannasta ja seuraavana päivänä sanoin hei jännityksestä tärisevälle pikkukoiralle, joka juuri tällä hetkellä nukkuu työhuoneeni lattialla omalla patjallaan ja vingahtelee unissaan. Jahtaa luultavasti jänistä tai sitä upeaa, tuuheahäntäistä kettua, joka tervehti meitä viimeviikkoisella iltalenkillä.