Ruusintorppa: Ville Jaako
Lähdimme vapunpäivänä Helsingistä kohti Savonrantaa julkisilla. Vaihdoimme Parikkalassa junaa ja jäimme Kerimäellä. Loppumatka taittui taksilla. Vastassa oli keväänpieksämä piha, kaksi mökkiä ja takka, johon tehdä tulet. Asetuimme heti taloksi ja lämmitimme saunan. Toinen meistä teki ruokaa. Ensimmäisenä iltana pulahdimme järvessä, jonka pinnalla oli vielä ohut jääkerros. Me molemmat olimme käyneet avannossa vain muutaman kerran aikaisemmin.
Asetuimme ensin Ruusintorppaan, josta siirryimme viikon jälkeen Ingantuvan parvelle nukkumaan. Jälkimmäinen oli valoisa, ja sen isoista ikkunaruuduista avautui kaunis näkymä ja auringonlasku Koskilammen ylle. Ensimmäinen viikko oli hyinen, lämmitimme takkaa joka päivä. Kaksi seuraavaa viikkoa oli helteisiä.
Tutustuimme Savonrannan kylään ja yrityksiin, joista harmittavan moni odotti kesäkuussa alkavaa sesonkia eikä pitänyt oviaan auki. Kirpputori oli auki tiistaisin ja lauantaisin. Ostin sieltä ensimmäisenä lauantaina kahden euron tossut, jotka näyttivät Reinoilta, mutta niissä luki Sauli. Myyjät olivat liikkeessä ystävällisiä ja juttelimme mm. kirjallisuudesta.
Sale Savonranta oli remontissa mutta auki. Täytimme tuvalla ristikoita ja postitimme ratkaisut rahapalkintokisaan. Osallistuimme myös Casino-arvan lisäarvontaan. Kun ilmat lämpenivät, poljimme lähisaaria ja tutustuimme pyörillä kylän jokaiseen kolkkaan. Muutama talo jäi lähtemättömästi mieleen: Kartano, jonka leveät hartiat erotti kaukaa tien toisesta päästä. Sen pihalle vei yksityinen tie, jonka laidoilla kasvoi rivissä tuuheita havupensaita. Toinen oli syrjäisen niemen kärjen kolmanneksi viimeinen talo, sen ympärille oli kasattu haloista korkea aita ja portin päällä käskettiin kyrillisillä kirjaimilla. Se talo oli ympäristössään outo.
Ruusintorpalla rakastin hiljaisuutta. Oli upeaa seurata kesän syntymistä, kun ympäristössä visersi vain lintujen laulua. Latasin sovelluksen, jolla pystyi tunnistamaan sirpittämistä, mutta ei se aina ollut oikeassa; ei puissa merikotkaa pesinyt. Samassa yhteydessä mainittakoon, ettei norppaonnea ollut, vaikka niitä lehdistön mukaan syntyi ennätysmäärä. Tosin eipä niitä kyläläisten mukaan pitäisikään näkyä laiturilta.
Elisa työskenteli Ingantuvassa ja minä Tauno Yliruusin työpöydällä, josta näkyi valuneen ikkunalasin läpi levollinen maisema: punainen tupa, laituri ja veden välke. Ensin oksat olivat paljaat, sitten nuput poksauttivat lehdet. Loikoilimme lämpiminä päivinä riippukeinuissa ja toivoimme, ettei sää kallistuisi toiseen ääripäähän. Toukokuun ensimmäisenä viikkona ilma tuntui vaihtuvan lämpimästä auringosta raesateeseen vartin välein. Pihaan myös tuuli järvenselältä.
Kävimme muutaman kerran syömässä paikallisessa lounasravintolassa. Ennen ensimmäistä kertaa arvailimme, mitä siellä olisi tarjolla ja paljon lounas maksaisi. Elisa arvasi oikein uunimakkarat, minä taisin olla lähempänä lounaan hinnasta. Eräänä päivänä kävelyreittimme varrella olevan rivitalon pihassa oli lippu puolitangossa.
Ingantuvan sisäkatossa asui orava, kuuntelimme sen rapistelua kolme viikkoa. Eläin ei säikähtänyt, vaikka kattolautoja ryskytti. Pihaympäristössä eleli vesilintuja poikasineen ja vaelsi kissa, joka ilmestyi usein takaterassille tuijottamaan yläviistoon. Erään aamukahvin aikana kissa nappasi oravaa niskasta ja retuutti sen hengettömäksi silmiemme edessä. Katto hiljeni.
Toisena aamuna Ingantuvan kirkkaisiin ikkunoihin lensi pikkulintu. Lintu kuoli heti, en ehtinyt tunnistaa sitä äpillä. Hain varastosta lumilapion ja kannoin hengettömän höyhenkasan etupihalle puiden suojaan. Lintu näytti kauniilta, katsoin sen avonaisia silmiä ennen leposijalla laskemista. Se oli roskiksen vieressä kaksi vuorokautta ja hävisi. Veikkaisin kissaa.
Saunoimme melkein joka päivä. En ole vuoden 2007 jälkeen asunut talossa, jossa olisi oma sauna. Elävä tuli maadoitti. Otimme tavaksi käydä pulahtamassa joka saunakerta, ja kyllä siihen kylmään veteen tottui.
Meillä kävi ystäviä kylässä. Viime kesänä Pentinkulman päivillä tutustuin runoilija Veera Miljaan, joka kutsui ja haki meidän kymmenien kilometrien päähän kylään. Hän asui entisessä asemarakennuksessa kahden huskyn ja aviomiehen kanssa. Ja valmisti suussa karamellisoituvaa kikhernemuhennosta. Heidän kotinsa oli todeksi tullut haave ja pihalle oli istutettu riveittäin hallaharsotettua kasvimaata. Veera heräsi aamuviideltä lenkkeilyttämään koiraa ja vietti alkukesän päiviä pihatöiden parissa.
Elisan vanhemmat kävivät pidennetyn viikonlopun ja vietimme äitienpäivän Valamon luostarissa. Katsoimme televisiosta, kun Suomi hävisi ensin Euroviisut ja sitten Ruotsille jääkiekon MM-kisoissa. Me esittelimme Savonrannan kylää kävelylenkeillä. He saunoivat ja lepäsivät, nauttivat rauhasta ja maisemista.
Ystävämme Jaakko kävi firman virkistyspäivillä Joensuussa ja ajoi niiden jälkeen Savonrantaan saunomaan ja uimaan ja syömään ja nukkumaan. Myös vanhempani tulivat asuntoautolla Lapista, ja heidän kyydissä pääsimme loppukuusta takaisin Helsinkiin. Etsimme äidin kanssa geokätköjä, ja vanhempani kävivät myös pyöräilemässä ja joutuivat odottamaan nostosillalla, kun puulastia kuljettava laiva ajoi kanavan alta.
Uskon palaavani useasti mielessäni Savonrannan maisemiin. Siellä elämä oli enemmän sidoksissa vuorokauden aikaan ja auringonvaloon. Tutustuimme paikallisiin, joista jokainen oli vanha, ja kävin kirjakerhossa puhumassa esikoisteoksestani Länsikairan koltiaiset. He aikoivat lukea seuraavaksi kirjani. Editoin toista teostani vimmaisesti katkeamattomassa rauhassa ja Elisa sai hoidettua työnsä etänä. Kävimme myös soutamassa, mutta talven ulkona viettäneistä airoista toinen pamahti vastarannalla silpuksi. Minä soudin kokonaista airoa, Elisa puolikkaalla veneen toista puolta.
Kesä alkoi toukokuussa, ja me pääsimme näkemään, kun se syntyi. Kiitos Savonranta, Ruusintorppa ja Kansan Sivistysrahasto.
